Toisenlainen joulu, vai toisenlainen elämä ?

Toisenlainen joulu, vai toisenlainen elämä ?

Tässä kuussa on joulu, minä olen aina mieltänyt joulun vuoden tärkeimmäksi juhlaksi. Jouluna täytyy olla lunta, lahjoja, herkkuja, leivonnaisia. Aattoa ennen täytyy siivota hullunlailla, sieltäkin mistä ei ikinä muuten tule siivottua. Täytyy käydä jouluostoksilla ja lähettää kortit. Jouluna perhe kokoontuu yhteen viettämään vain rauhallista iltaa ja kaikki saavat mitä ovat toivoneet, kaikilla on hyvä mieli.

Onko tämä taas yksi tapa kilpailla, nykymaailmassa kaikessa täytyisi olla parempi. Olla eniten kynttilöitä kuusessa ja hankkia lapsilleen ne kalleimmat lahjat. Paitsi että eihän hyvää mieltä voi ostaa eikä tilata.

Tosiasiassa moni joulu onkin mennyt niin että lasten toiveet vaihtuvat juuri ennen aattoa eli paketista tulee muuta kuin toivottiin, puolisukua tissuttelee päissään koko päivän ja odottaa pukkia jota ei sitten tullutkaan vaan lahjat jätettiin varastoon, pukki ei päässyt paikalle kun ei ollut lunta, oli musta joulu, kaikin tavoin.

Äidit ja anopit istuvat aattona puolinukuksissa ja rättiväsyneinä ihmetellen että kohtahan se joulu onkin taas ohi, eikä kukaan huomannut että olit pessyt saunan mutta et ollut ehtinyt jynssäämään uunia. Isät keittelevät glögiä ja lopuksi sammuvat ennen kynttilöitä. Kiiltokuva päässäsi repeää kun olit ajatellut että tämä ei taaskaan ollut sellainen perhejoulu, rakkauden joulu. Millainen se sitten pitäisi olla ? Mikä on hyvä joulu ?

Olisiko niin että joulu on hiljentymisen aikaa, aikaa pysähtyä, aikaa tuoda hyvä mieli itselle ja muille. On hyvä että nykyään kun aina on kiire jostakin johonkin joutuu joskus pysähtymään hetkeksi, saa huilata ja vain olla, kuunnella ja rakastaa, kaikessa rauhassa.

Tänä vuonna teen kyllä asiat toisin. En juuri lähettele kortteja vaan menen ihan käymään ystävien luona, keskityn siihen että kuuntelen muita ja autan myös minulle tuntemattomia ihmisiä, siitä tulee hyvä olo. Hymyilen papoille ja avaan oven mummoille, toivottelen hyvää päivää lopuksi. Koitan huomioida ja muistaa että kaikilla ei ole mahdollista viettää joulua eikä heillä ole lähimmäisiä rakastamassa tai muistamassa. En ostele juuri lahjoja vaan teen niitä, vien avun perille asti ja muistan montaa lähimmäistä näin, olen aidosti paikalla ja läsnä.

Annan lasteni viettää ehkä viimeisen joulun entisessä kodissa ex-mieheni kanssa, olenko minä joulun sitten yksin ? Onko joulu perhejuhla ja pärjäävätkö lapset sen ilman äitiä ? Tästä puhutaan lasten kanssa ja hekin ymmärtävät että joulu ei ole kuin yksi päivä vuodessa, lapsetkin pyytävät vain yhden tai kaksi lahjaa ja tietävät että saavat sen mitä pyytävät.

Olen jouluna ilman lapsia, mutta myös ilman hössötystä ja alkoholia.


Käyn pitkästä, pitkästä aikaa aattoiltana kirkossa, herran huoneessa, kaksi rakasta ihmistä ympärilläni, toinen heistä kädessäni kiinni. Ei ollenkaan hullumpi joulu..

Elämääni asteli erityinen ihminen

Minulla oli ero meneillään, muutto ja elämäni yhtä hullunmyllyä, mutta minulla oli myös ihminen jolle pystyin puhumaan, joka otti minut minuna, kuunteli ja kannusti, ei kritisoinut ei juuri kommentoinut, kuunteli ja kuunteli, oli olemassa juuri silloin kuin piti ja juuri sellaisena kuin tarvitsin.

Eron hetkellä nimittäin ystävätkään eivät aina pysty auttamaan, he eivät osaa olla puolueettomia ja luulevat tuntevansa sinut, jotkut jopa paremmin kuin sinä itse.

Miten tässä näin kävi ? Odota hetki kerron, katkaisen samalla huhuilta siivet.

En ole uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, en aiemmin. Liittoni ei alkanut kovin erikoisesti eikä ollut ikinä mitään rakkauden "huumaa".

Minulle tärkeintä parisuhteessa on aina ollut luottamus ja rehellisyys, olen ollut käytännön ihminen ja ajatellut usein järjellä, mikä on parasta muille, nimenomaan muille eikä minulle itselleni. Usein olen myös ajatellut että minuun luotetaan mutta voisiko joku todella rakastaa minua ? vielä sellaisena kuin olen ?

Ihminen on juuri niin vahva kuin on hänen heikoin kohtansa ja minulla se on aina ollut itseluottamus ja luottamus yleensä. Ympärilläni on kuori ja en juuri päästä ketään oikeasti lähelleni, tämä on osa minua ja tätä en pysty karsimaan itsestäni, vika tai ei mutta vaadin rehellisyyttä ja avoimuutta lähimmäisiltäni, olen myös itse hyvin suora ja uskollinen kun sen luottamuksen saa ansaittua.

Usea ihminen sanoisi minua kylmäpäiseksi, jääräpäiseksi ja hankalaksi, harva tietää että saatan olla jotain muutakin ja tarvitsen rinnalleni mieheksi vahvan ihmisen, minuakin vahvemman, no mistäs sellaisen muka löytää ?

Sanotaan että oikeaa ei löydä etsimällä, se oikea löytyy kun on sen aika. Näin kävi juurikin minulle, se oikea asteli työpaikkani ovesta sisään ja siinähän se rakkautta ensisilmäyksellä. Alkuun ei ollut edes sanoja, ei tietoa siitä mitä kaikkea molemmat kävivät sisimmässään lävitse, oli vain kaksi rikkinäistä sielua samassa tilassa ja tunne että tästä voisi tulla jotain yhtä ja ehjää.

Painin päässäni eron ja muuttoaikeiden kanssa, päätin kuitenkin että tunteet ovat niin vahvat että tämä kortti on katsottava, otettava riski ja kerrankin luotettava itseensä ja siihen fiilikseen mikä oli sisälläni.

Jos tunne on näin vahva vaikka ihmisestä et tiedä edes nimeä on vain pakko antaa mennä ja katsoa kuinka käy, olihan tässä myös sellainen riski että olin tunteiden vuoristoradassa tulkinnut tämän mystisen miehen väärin ja kuvittelin pilvilinnoissani kaiken ..mutta miten minusta silti tuntui että hän näki heti lävitseni ? Ihan sinne syvälle saakka.

Kävin eroa lävitse kokoajan joten päätin että mitään ei varmasti saa tapahtua ennen kuin olen omillani, tämäkin oli ehkä yksi ratkaiseva tekijä niin pikaiseen muuttoon, en halunnut olla epäluotettava entisessä suhteessa koska en olisi voinut elää itseni kanssa ja periaatteitani vastaan. Päätin myös heti alkuun olla hyvin rehellinen näistä asioista, kaikille osapuolille.


Erityinen ihminen, erityinen tilanne ja erityiset olosuhteet, mutta tuntui vaan niin erityisen hyvältä.

Viimeinen oljenkorsi - avioero viikko

Maanantai 14.9.2015
Lääkäripäivä Tampereella

Muutaman viikon olen valvonut, yöllä ei tule uni, nousen ja kävelen öisin, kaikki pyörii päässä, olen itkuherkkä ja mielialat vaihtelevat aamusta iltaan. Mietin mikä hitto minua vaivaa, taas. Päätän että en saa luovuttaa, pakko on jaksaa, parempi päivä tulee varmasti, tuleehan. Kukaan ei näe eikä tajua miten rikki ja väsynyt olen, miten paha minun on olla.

Olen käynyt kilpirauhaskamppailua jo yli 2-vuotta, välillä lääkityksellä enemmän ja vähemmän. Sairastan siis basedowin tautia joka aiheuttaa mm. liikatoimintaa, elimistö on kierroksilla kokoajan, aina on nälkä, heikottaa, pyörryttää, vituttaa, väsyttää. Sydänlääkitys on rytmihäiriöihin myös.

Luulin että ollaan jo paremmalla puolella, mutta kävin TAYSin sisätautipolilla tarkastuksessa syyskuussa ja uutiset oli huonoja, ehdotettiin jopa poistoleikkausta.

Samalla reissulla oli myös vuositarkastusaika korvapolille ja pään tietokonekuvaukseen, vuosi edellisestä FESS leikkauksesta ja jälleen huonoja uutisia. Kaikki ontelot on täynnä polyyppeja, ollaan lähtötilanteessa, uusi leikkaus tulossa, helvetti, romahdan kohta, onneksi on äiti mukana.

Polilta lähtiessä saan puhelun mieheltäni (nykyisin siis ex-mieheltä), hän ei ymmärrä tilannetta, huolehtii vain omista asioistaan, ei kuutele, ei tue. Kuppi menee nurin, nyt se tapahtui, vihdoinkin. Puhelu oli lyhyt, mutta lopullinen, nyt tiedän, en halua elää näin.

Lääkäristä painelen suoraan kirjakauppaan, ostan Ilona Rauhalan "Eron keskellä" kirjan, kuulin juuri radiosta että se on hyvä.

Kotiin ajaessa äitini lukee minulle kirjaa ääneen, löydän jokaisesta kohdasta itseni sekä parisuhteeni kohta kohdalta tajuan että näin ei voi jatkua, olen yrittänyt jo tarpeeksi, varmasti.
Olen antanut mahdollisuuden muuttua ja muuttaa tilanteita, silti alkoholi sanelee perheessä liikaa ja elämänarvot ja tavat elää eivät kohtaa miehen kanssa. Tajuan että väkisin ei voi rakastaa, jos tunteet ovat kuolleet ei mitään voi enää tehdä, nyt on ajateltava jollain muulla kuin järjellä.

Olisihan se pitänyt jo tajuta kesällä kun pakotin koko perheen perheleirille, sieltä kuvittelin saavani lääkkeen tähän kaikkeen ja parisuhteen toimimaan, ajattelin silloin ja muutamalle ääneen sanoinkin että lähden sinne katsomaan voiko tätä vielä pelastaa, viimeinen oljenkorsi.

Leiristä ei ollut apua mihinkään mitä ajattelin ja silti vain jatkoin samaa rataa, päivästä toiseen. Henkinen vastuu kaikesta ja sitä myötä taakka vain kasvoi ja kasvoi, läheiset sanoivat; "kun aika on oikea, teet oikeat ratkaisut, se on sitten kun se kuppi on täynnä ja menee nurin, kyl sä tiedät".

Kotiin päästyäni piilotan kirjan, en halua käydä neuvotteluja nyt, tarvitsen miettimisaikaa vielä, aikaa kerätä voimia.


Tiistai 15.9.2015

En ole nukkunut yhtään, olen ihan hajalla, puristuksissa ja väsynyt. Katselen yöntunteina taloa, sitä mitä pitäisi sanoa kodiksi, mikään ei näytä omalta, ei tunnu hyvältä, haluan pois. Tuplaan sydänlääkkeet että pääsen iltavuoroon.

Keskiviikko 18.9.2015

Jälleen uneton yö, mutta nyt päätin että jos uni ei tule, alan etsimään asuntoa. Kohtalon hetki, avaan klo 02 koneen ja näen että haaveilemani asunto onkin nyt laitettu vuokralle. Kyseistä asuntoa mietin jo keväällä, mutta en ollut valmis ajattelemaan asunnon ostoa, nyt tai ei koskaan, laitan heti sähköposti kyselyn. Päätän samalla että en kerro vielä kenellekään, haluan saada päässäni ajatukset jotenkin nippuun etten romahda kun tämä tulee julki.

Aamulla selviää, asunto on vuokrattavissa, vuokraan sen heti, näkemättä. Hirveä riski, laitan kaikki rahat tähän kiinni nyt, pakko luottaa, tunne kaikesta on niin vahva.

Torstai 19.9.2015

Käytännön asioiden järjestelyä, sitä on paljon. Soittamista, selvittelyä. Pystynkö, selviänkö, uskallanko. Mitä tarvitsen, mistä ostan, miten.
Miten lapset ottavat asiat, ilmoitan jo etukäteen kouluterveydenhoitajalle ja kysyn neuvoa sosiaalityöntekijältä, lapset eivät saa kärsiä, tämä on hoidettava nyt oikein.

Perjantai 20.9.2015
Minulla on asunto

Asunnolle sovittu treffit kiinteistöfirman kanssa, kauhea ukonilma, tähän aikaan vuodesta, mietin matkalla että onko yläkerran herrakin tätä vastaan.

Näen asunnon ja se tuntuu heti kodilta, täynnä valoa, avara ja ihan minun näköinen. Minuutin jälkeen se tuntuu enemmän kodilta kuin aiempi, tämä tuntuu hyvältä, nyt en voi peruuttaa.

En voi vieläkään kertoa, pidän kaiken sisälläni, kannan mukanani kaikki paperit ja rahat etten joudu selittämään vielä miten ja miksi. Äiti ja isä tietää, oli suuri kynnys kertoa heille ja pyytää apua. Jotenkin aiemmin ajattelin että he pitävät minua luovuttajana, enkä minä ole sellainen, se jaksaa kantamaan eteenpäin, tiedän että en ole yksin, ei ole pakko selviytyä yksin.

Pitkästä aikaa olen iloinen, jotenkin alan uskomaan että jaksan. Tunteeni suhteessa ovat kuolleet jo ajat sitten, se mikä minut on saanut harkitsemaan näin kauan, liian kauan on voimavarani.

Mistä saan voimaa ja aikaa tähän kaikkeen, miten saan ja jaksan vietyä kaiken mitä tarvitsen, pärjäänkö taloudellisesti, kuka auttaa jos en ? En ole tottunut pyytämään tai saamaan apua.

Viikonloppu

Tajuan että en voi rikkoa kotia lapsiltani, en voi viedä sieltä huonekalujakaan, oikeastaan en edes halua. Haluan uuden elämän, uuden kodin. Päätän että hankin jotenkin jostakin kaiken niin että lapsille jää kuitenkin se koti jossa ovat tottuneet elämään. En voi pakata kuitenkaan mitään, johan siinä on selittämistä että miksi pakkaan..en ole vielä tarpeeksi vahva kohtaamaan tilannetta jossa kissa nostetaan pöydälle.

Maanantai 23.9.2015

Perusta alkaa olla kunnossa, mutta nukkua en pysty enää miehen vieressä. Päätän että keskiviikkona kerron, hänellä alkaa vapaat, on varauduttava siihen että juominen lähtee käsistä, käyn tilaamassa kolme sänkyä että minulla ja lapsilla on sitten ainakin paikka missä nukkua jos tässä käy huonosti.

..No ei se mennyt ihan niin, palattuani sänkykaupoilta, saan puhelun mieheltäni joka alkaa näin; "mihin olet muuttamassa" ?

Olen saapunut juuri uuden asunnon pihaan ja mietin pienen hetken että nyt tai ei koskaan, minulla ei ole mitään menetettävää ja tämä on edessä kuitenkin, miksi en siis olisi rehellinen.
Kerron, kaiken. Toisin kuin olin suunnitellut ja vielä puhelimessa.

Pelkään ihan helvetisti mennä kotiin, en tiedä mikä siellä on vastassa, lohtuna on se että minulla on asunto johon mennä turvaan, vaikka se onkin täysin tyhjä ja ilman sähköä, se on minun koti nyt, meidän koti, uuden elämän perusta.

Ilta puhutaan, kerrankin, kaikesta. Käydään koko perhe vielä asunnolla, myös lapsille tämä tulee nyt tietoon, pelkään että liikaa ja liian nopeasti. Haluan kuitenkin olla rehellinen, niin kuin aina.

24.9-27.9.

Pakkaan, pakkaan ja pakkaan. Kannan yksin, pienellä autolla, tavara kerrallaan. Aamusta iltaan, olen ihan puhki, silti tämä tuntuu hyvältä, on jotain tekemistä, ei tarvitse miettiä kokoajan, voi vain tehdä.

Muutto ja ensimmäinen yö asunnolla

Saan sovittua muuton viikonlopulle, saan heti apua perheestä suurimpien tavaroiden kantamiseen. Nuorempi lapsi on innoissaan, hän saa oman huoneen, tämähän sujuukin ehkä ihan hyvin, lapsista en huomaa mitään negatiivista asioiden suhteen, mies auttaa myös muutossa, olen vähän ihmeissäni että miten nämä asiat nyt sujuvatkin näin hyvin.

Ensimmäinen asunnolla vietetty yö kuopuksen kanssa. Nukuin hyvin, aamulla herätessäni oli se painava ja pahaolo helpottanut, olin hukkaamassa uskon itseeni, mutta nyt tiedän, pystyn tähän, tämä on hyvä juttu !

Kaikella on tarkoitus

Olin 15-vuotias kun jouduin saattamaan 5-vuotiaan Kira siskoni hautaan, siitä se lähti kaikesta taistelu. Erityinen elämä, erityistä kamppailua kaikesta.

Elin villin nuoruuden ja säälin jälkikäteen mitä kaikkea vanhempani joutuivat kokemaan, näin ja koin kaikenlaista ja kaikenlaisessa seurassa, en häpeile, sekin on osa minua.

Kun vihdoin 18-19 vuotiaana tajusin että elämässä pitää olla jotain muutakin totesi lääkärikin että kohdunkaulallani on solumuutoksia, hoidot aloitetaan heti ja lapsia en välttämättä sitten saa koskaan, taas elämä veti maton altani.

Hoidot veivät muutaman vuoden ja elämä tasaantui, raskaaksi tulin kuitenkin helposti ja odotusaika sekä synnytys menivät helposti, lapsi oli helppo ja kaikki oli taas hyvin, niin varmaan..

Esikoispoikani oli noin vuoden kun alkoi paha korvakierre, risaleikkaukset, allergiat, 6 putkitusta nukutuksessa, astma ja pari vuotta yhtä hullunmyllyä, aina käytännössä lääkärissä tai sairaana kuitenkin.
Vuonna 2005 syntyi toinen poikani, 10 pisteen vauva helposti taas, elämä kääntyi vähän raiteilleen tai niin taas luulin.
Kuopus oli 3 kk kun ensimmäiset sokerirasituskokeet tehtiin, ruokavaliohoito aloitettiin vuoden iässä, poika oli erittäin vaativa lapsi jo pienestä, villi ja vilkas, oikea ”Eemeli”. Diabetes diagnoosi saatiin virallisesti 2-vuotis synttärilahjaksi.

Diabetes saneli meidän ehtoja, arkea ja päivää reilun 5 vuotta täysin, alettiin olemaan jo sinut asian kanssa.. tässähän tämä D-arki sujuu jo ihan kätevästi, kyllähän tän kanssa pärjää, muutamia ongelmia tuli vastaan, yksi niistä etenkin, mutta siitä ehkä vielä myöhemmin lisää.

Elämän ollessa jotenkin tasapainossa, sairastuin minä. 2 vuotta pelkästään lääkärissä, tiukat kontrollit, lääkitykset, leikkaus. Elämää ihan sumussa töistä kotiin ja kotoa töihin, väsyneenä ja poikki. Päivänä jolloin lääkäri tarjosi minulle sairaseläkettä kimpaannuin että ei helvetti, ei minun elämä voi olla tätä, diagnoosista toiseen, lääkettä ja aina vaan lisää. Ei hoideta sairautta, vaan hoidetaan oireita, miksi ?

Rupesin lukemaan, etsimään apua. funktionaalinen lääketiede, kiinalainen lääketiede, ravintoterapia. Luin ja luin, kaikki vaihtoehtoinen kiinnosti, heitin metsään kaikki lääkärin ohjeet ja rupesin ”salaa” tekemään asioita toisin, tuolloin löysin myös ravintolisät ja henkisen hyvinvoinnin tärkeys sairauden hoidossa alkoi avautumaan minulle.

Kunto alkoi nousta, huomasin oikeanlaisen liikunnan ja ruokavalion ja muiden valintojeni vaikutuksen elämääni ja henkiseen jaksamiseen. ”Vielä mä tästä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen niin kuin huvittaa”!

No kuinkas ollakaan joulukuussa 2014, kun omakunto alkoi olla hyvä, sairastuikin esikoinen taas yhdellä rytinällä ja tietysti taustalla autoimmuunisairaus. Syytin itseäni, enkö omien sairauksieni lomassa ole nähnyt kuinka sairas lapseni on, miksi en huomannut jo aiemmin että jotain on vialla ?.

Perheeseen saatiin uusi titteli IBD. Lapsen vointi alkoi kuitenkin äkkiä nousta, olin oppinut ”älä kuutele tai usko kaikkea mitä lääkäri sanoo, sinä itse olet asiantuntija”, pari kuukautta ja poika oli jo normaalipainoinen, kunnes..niin uskokaa tai älkää, oli kuopuksen vuoro, taas.

Havaitsin lapsessa muutoksia ja päätin että nyt en odota, vaan vein lapseni suoraan reumalääkärille ja diagnoosi tuli heti. Tässä kohtaa olin romahtaa, eikö tämä koskaan lopu ? Missä on syy, mitä teen väärin. Sain lääkäriltä lohduttavan kommentin, ”teillä on käynyt vain paska mäihä, et sinä geeneillesi mitään voi”.

Näiden vuosien aikana, myös äitini on ollut haastavassa avosydänleikkauksessa, pikkuveljeni sairastunut myöskin reumaan ja isäni saanut diagnoosin nimeltä krooninen lymfaattinen leukemia.
Sitä sanotaan että jokainen saa vain sen mitä jaksaa kantaa, tämä ei ole totta. Meidän reppu on ollut täynnä jo ajat sitten.

Lähivuodet on kuitenkin opettaneet minua enemmäin kuin yksikään aiemmin elämäni, uskon että tämä on minun kohtaloni ja tälläkin kaikella on tarkoitus. Vertaistuessa on voimaa joten toivon että blogi auttaa sinua silloin kuin kamppailet tässä erityisessä maailmassa, erityisten asioiden kanssa.

Se on kiinni sinusta itsestäsi, asenne ratkaisee, aina !

Samtedin triadi
Basedow
Hla-b27 geeni poikkeavuus
IGA-puutos
Astma
Migreeni
Oligoartriitti
Diabetes
IBD Colitis Ulcerosa

Ps. Jos tämä tarina kiinnosti niin lue toki muutkin kuukaudet, tästä syyskuun osiosta se tarinani vasta alkaa..päiväkirjanomaisesti, kuukausi kerrallaan ja lisää on luvassa...

Tässä linkki seuraavaan kuukauteen jos et muuten löydä:
http://erityinensyy.blogspot.fi/2015_10_01_archive.html