Lääkäripäivä Tampereella
Muutaman viikon olen valvonut, yöllä ei tule uni, nousen ja kävelen öisin, kaikki pyörii päässä, olen itkuherkkä ja mielialat vaihtelevat aamusta iltaan. Mietin mikä hitto minua vaivaa, taas. Päätän että en saa luovuttaa, pakko on jaksaa, parempi päivä tulee varmasti, tuleehan. Kukaan ei näe eikä tajua miten rikki ja väsynyt olen, miten paha minun on olla.
Olen käynyt kilpirauhaskamppailua jo yli 2-vuotta, välillä lääkityksellä enemmän ja vähemmän. Sairastan siis basedowin tautia joka aiheuttaa mm. liikatoimintaa, elimistö on kierroksilla kokoajan, aina on nälkä, heikottaa, pyörryttää, vituttaa, väsyttää. Sydänlääkitys on rytmihäiriöihin myös.
Luulin että ollaan jo paremmalla puolella, mutta kävin TAYSin sisätautipolilla tarkastuksessa syyskuussa ja uutiset oli huonoja, ehdotettiin jopa poistoleikkausta.
Samalla reissulla oli myös vuositarkastusaika korvapolille ja pään tietokonekuvaukseen, vuosi edellisestä FESS leikkauksesta ja jälleen huonoja uutisia. Kaikki ontelot on täynnä polyyppeja, ollaan lähtötilanteessa, uusi leikkaus tulossa, helvetti, romahdan kohta, onneksi on äiti mukana.
Polilta lähtiessä saan puhelun mieheltäni (nykyisin siis ex-mieheltä), hän ei ymmärrä tilannetta, huolehtii vain omista asioistaan, ei kuutele, ei tue. Kuppi menee nurin, nyt se tapahtui, vihdoinkin. Puhelu oli lyhyt, mutta lopullinen, nyt tiedän, en halua elää näin.
Lääkäristä painelen suoraan kirjakauppaan, ostan Ilona Rauhalan "Eron keskellä" kirjan, kuulin juuri radiosta että se on hyvä.
Kotiin ajaessa äitini lukee minulle kirjaa ääneen, löydän jokaisesta kohdasta itseni sekä parisuhteeni kohta kohdalta tajuan että näin ei voi jatkua, olen yrittänyt jo tarpeeksi, varmasti.
Olen antanut mahdollisuuden muuttua ja muuttaa tilanteita, silti alkoholi sanelee perheessä liikaa ja elämänarvot ja tavat elää eivät kohtaa miehen kanssa. Tajuan että väkisin ei voi rakastaa, jos tunteet ovat kuolleet ei mitään voi enää tehdä, nyt on ajateltava jollain muulla kuin järjellä.
Olisihan se pitänyt jo tajuta kesällä kun pakotin koko perheen perheleirille, sieltä kuvittelin saavani lääkkeen tähän kaikkeen ja parisuhteen toimimaan, ajattelin silloin ja muutamalle ääneen sanoinkin että lähden sinne katsomaan voiko tätä vielä pelastaa, viimeinen oljenkorsi.
Leiristä ei ollut apua mihinkään mitä ajattelin ja silti vain jatkoin samaa rataa, päivästä toiseen. Henkinen vastuu kaikesta ja sitä myötä taakka vain kasvoi ja kasvoi, läheiset sanoivat; "kun aika on oikea, teet oikeat ratkaisut, se on sitten kun se kuppi on täynnä ja menee nurin, kyl sä tiedät".
Kotiin päästyäni piilotan kirjan, en halua käydä neuvotteluja nyt, tarvitsen miettimisaikaa vielä, aikaa kerätä voimia.
Tiistai 15.9.2015
En ole nukkunut yhtään, olen ihan hajalla, puristuksissa ja väsynyt. Katselen yöntunteina taloa, sitä mitä pitäisi sanoa kodiksi, mikään ei näytä omalta, ei tunnu hyvältä, haluan pois. Tuplaan sydänlääkkeet että pääsen iltavuoroon.
Keskiviikko 18.9.2015
Jälleen uneton yö, mutta nyt päätin että jos uni ei tule, alan etsimään asuntoa. Kohtalon hetki, avaan klo 02 koneen ja näen että haaveilemani asunto onkin nyt laitettu vuokralle. Kyseistä asuntoa mietin jo keväällä, mutta en ollut valmis ajattelemaan asunnon ostoa, nyt tai ei koskaan, laitan heti sähköposti kyselyn. Päätän samalla että en kerro vielä kenellekään, haluan saada päässäni ajatukset jotenkin nippuun etten romahda kun tämä tulee julki.
Aamulla selviää, asunto on vuokrattavissa, vuokraan sen heti, näkemättä. Hirveä riski, laitan kaikki rahat tähän kiinni nyt, pakko luottaa, tunne kaikesta on niin vahva.
Torstai 19.9.2015
Käytännön asioiden järjestelyä, sitä on paljon. Soittamista, selvittelyä. Pystynkö, selviänkö, uskallanko. Mitä tarvitsen, mistä ostan, miten.
Miten lapset ottavat asiat, ilmoitan jo etukäteen kouluterveydenhoitajalle ja kysyn neuvoa sosiaalityöntekijältä, lapset eivät saa kärsiä, tämä on hoidettava nyt oikein.
Perjantai 20.9.2015
Minulla on asunto
Asunnolle sovittu treffit kiinteistöfirman kanssa, kauhea ukonilma, tähän aikaan vuodesta, mietin matkalla että onko yläkerran herrakin tätä vastaan.
Näen asunnon ja se tuntuu heti kodilta, täynnä valoa, avara ja ihan minun näköinen. Minuutin jälkeen se tuntuu enemmän kodilta kuin aiempi, tämä tuntuu hyvältä, nyt en voi peruuttaa.
En voi vieläkään kertoa, pidän kaiken sisälläni, kannan mukanani kaikki paperit ja rahat etten joudu selittämään vielä miten ja miksi. Äiti ja isä tietää, oli suuri kynnys kertoa heille ja pyytää apua. Jotenkin aiemmin ajattelin että he pitävät minua luovuttajana, enkä minä ole sellainen, se jaksaa kantamaan eteenpäin, tiedän että en ole yksin, ei ole pakko selviytyä yksin.
Pitkästä aikaa olen iloinen, jotenkin alan uskomaan että jaksan. Tunteeni suhteessa ovat kuolleet jo ajat sitten, se mikä minut on saanut harkitsemaan näin kauan, liian kauan on voimavarani.
Mistä saan voimaa ja aikaa tähän kaikkeen, miten saan ja jaksan vietyä kaiken mitä tarvitsen, pärjäänkö taloudellisesti, kuka auttaa jos en ? En ole tottunut pyytämään tai saamaan apua.
Viikonloppu
Tajuan että en voi rikkoa kotia lapsiltani, en voi viedä sieltä huonekalujakaan, oikeastaan en edes halua. Haluan uuden elämän, uuden kodin. Päätän että hankin jotenkin jostakin kaiken niin että lapsille jää kuitenkin se koti jossa ovat tottuneet elämään. En voi pakata kuitenkaan mitään, johan siinä on selittämistä että miksi pakkaan..en ole vielä tarpeeksi vahva kohtaamaan tilannetta jossa kissa nostetaan pöydälle.
Maanantai 23.9.2015
Perusta alkaa olla kunnossa, mutta nukkua en pysty enää miehen vieressä. Päätän että keskiviikkona kerron, hänellä alkaa vapaat, on varauduttava siihen että juominen lähtee käsistä, käyn tilaamassa kolme sänkyä että minulla ja lapsilla on sitten ainakin paikka missä nukkua jos tässä käy huonosti.
..No ei se mennyt ihan niin, palattuani sänkykaupoilta, saan puhelun mieheltäni joka alkaa näin; "mihin olet muuttamassa" ?
Olen saapunut juuri uuden asunnon pihaan ja mietin pienen hetken että nyt tai ei koskaan, minulla ei ole mitään menetettävää ja tämä on edessä kuitenkin, miksi en siis olisi rehellinen.
Kerron, kaiken. Toisin kuin olin suunnitellut ja vielä puhelimessa.
Pelkään ihan helvetisti mennä kotiin, en tiedä mikä siellä on vastassa, lohtuna on se että minulla on asunto johon mennä turvaan, vaikka se onkin täysin tyhjä ja ilman sähköä, se on minun koti nyt, meidän koti, uuden elämän perusta.
Ilta puhutaan, kerrankin, kaikesta. Käydään koko perhe vielä asunnolla, myös lapsille tämä tulee nyt tietoon, pelkään että liikaa ja liian nopeasti. Haluan kuitenkin olla rehellinen, niin kuin aina.
24.9-27.9.
Pakkaan, pakkaan ja pakkaan. Kannan yksin, pienellä autolla, tavara kerrallaan. Aamusta iltaan, olen ihan puhki, silti tämä tuntuu hyvältä, on jotain tekemistä, ei tarvitse miettiä kokoajan, voi vain tehdä.
Muutto ja ensimmäinen yö asunnolla
Saan sovittua muuton viikonlopulle, saan heti apua perheestä suurimpien tavaroiden kantamiseen. Nuorempi lapsi on innoissaan, hän saa oman huoneen, tämähän sujuukin ehkä ihan hyvin, lapsista en huomaa mitään negatiivista asioiden suhteen, mies auttaa myös muutossa, olen vähän ihmeissäni että miten nämä asiat nyt sujuvatkin näin hyvin.
Ensimmäinen asunnolla vietetty yö kuopuksen kanssa. Nukuin hyvin, aamulla herätessäni oli se painava ja pahaolo helpottanut, olin hukkaamassa uskon itseeni, mutta nyt tiedän, pystyn tähän, tämä on hyvä juttu !
