Perhe

Perhe, arvot ja asenne

Olen pitkin vuotta haastanut itseäni, kokeillut kaikkea uutta ja koittanut katsoa maailmaa useammastakin eri vinkkelistä.

Nyt sain kutsun, johon ei voinut sanoa ei.

Pääsin kuuntelemaan musiikkijumalanpalvelusta Helluntaiseurakuntaan. Olipahan muuten mahtavia kappaleita ja tulkintoja Lavrenchuckin isolta perheeltä. Käsittämättömän taitavia ja ennenkaikkea suuri ja rakastava perhe.

Kirkko on minulle ihan tuttu paikka ja seurakunta yleensä. Onhan minulla kokemusta isosena olemisestakin ja kummilapsiakin on suuri liuta.

Olen aina kokenut kirkon jotenkin kolkoksi, karun kauniiksi, suureksi ja jollain tavalla ehkä ankeaksikin paikaksi. Kirkossa pitää olla hiljaa ja ennenkaikkea osata käyttäytyä. Usein siellä jumalanpalvelukset ovat pitkäveteisiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, et juuri vilkuile viereesi vaan istut hiljaa paikallasi, tai näin ainakin minä. Kirkossa vihitään, kastetaan ja siunataan, ei sinne juuri muuten tule mentyä.

Yksi mies lähtiessä kysyikin että "uskonko minä". Jäin miettimään että uskonhan minä, mutta pitääkö sen muka todistaa tai ääneen lausua? Täytyykö uskovaisen julistaa uskoaan tai olla avioliitossa ?

Saan jostain voimaa ja rohkeutta olla omaitseni, uskallan seistä asenteeni ja ajatusteni takana. Suhteessa olen aina luotettava. En aio erota kirkosta vaikka vihaankin vuolaita jeesustelijoita. Kai silti voin olla jollain tapaa uskovainen ?

Jos jätetään "jeesustelut ja ylistyspuheet pois" niin semmoiset havainnot tein että helluntaiseurakunnan väkeä on paljon, he ovat kuin yksi suuri perhe jossa ei ole merkitystä iällä, teoilla eikä menneisyydellä. He ovat iloisia ja rohkeita ihmisiä. Paikka on täynnä valoa ja iloa.

Jäin miettimään puheita ja suodatin ne jeesustelut pois. Huomasin että puheissa on paljon minulle tärkeitä asioita ja arvoja joista olen jo kirjoittanutkin. Esimerkiksi syntiä et voi saada anteeksi jos et synny uudelleen ja sovita sitä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden ja sen on perhe.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin perhe. Joillekin se perhe on vain omanimi ovessa, joillekin suuri seurue. Minulle se on puoliso, lapset, vanhemmat ja lähimmäiset, kaikki ketä rakastan.

Perhe on on suuri voimavara joka antaa iloa ja valoa sekä voimaa ja rohkeutta. Mitään muuta kohtaan en tunne niin suurta rakkautta kuin mitä perheeni minulle on. Perheessämme on aina tärkein asia ollut luottamus ja usko siihen että jokaisella meillä on kohtalomme, syntimme ja syymme elää elämäämme omalla tavallamme, mutta ilman luottamusta ja rakkautta se elämä ei ole elämisen arvoista, jokaisella meillä on siis lahjamme.

Huomasin muutama päivä sitten että minun lahjani on selvästi auttaa eksyneitä sieluja ja särkyneitä sydämiä, luoda toivoa ja antaa voimaa, tehdä heille kaarisilta

Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

Minä sanoin: "He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?"

Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."

Pelko

Herran pelko on viisauden alku, kuullostaako tutulta ?

Pelko ohjaa ihmistä, se on rakkauden rinnalla yksin vahvimmista tunteista, ikinä. Onko pelko viisautta ?

Se on myös tapa suojella itseään se tekee valppaaksi, usein ongelma ei ole pelko itsessään, vaan pelonhallinta ja kontrollin menettäminen, etenkin silloin kun sinussa on vähän perfektionismin vikaa.

Olen mielestäni vahva, hyvinkin kova ja uskalias, mutta pelko on sellainen tunne  jota en osaa käsitellä, jonka välillä kohtaan ja jonka kanssa on vain opittava elämään, joka haastaa minua ja saa minut jopa kärsimäään.

Tuntuu että olen tielle hypännyt säikähtänyt peura. Pimeässä auton ajovalojen edessä, sydän hakkaa, mitään ei varsinaisesti ole sattunut mutta yhtäkkiä säikähdät jotain niin paljon että kontrolli kaikkeen pettää, et tiedä mihin suuntaan juosta kun metsä tien molemmin puolin on pimeä. Vielä turvassa pusikossakin olet täysin tunnekuohun vallassa, selvisinkin hengissä.

En pelkää kipua, en ainakaan fyysistä. Kipukynnykseni on itseasiassa poikkeuksellisen korkea. En osaa pelätä oikein minkään tyyppisiä ihmisiä, vaan otan ihmisetkin aina jokaisen yksilönä taustoista tai tekemisistä huolimatta. En pelkää vaikeaa työtäkään, vaan otan sen aina haasteena itselleni. En pelkää taloudellista pärjäämistä koska olen aina joutunut pärjäämään omillani ja oppinut hyvinkin laskelmoivaksi. En minä hämähäkkejä tai mitään muitakaan eläimiä pelkää. Mitäs minä sitten pelkäänkään ?

Minä pelkään olemattomia asioita, asioita joita ei voi konkreetiisesti osoittaa, asioita jotka eivät ole hallinnassani, mutta jotka ovat kuitenkin hyvinkin suuria.

En ole koskaan oikeastaan myöhästynyt mistään, jostain syystä en hyväksy sitä virhettä itselleni joten aamuisin laitan kellojakin aina kaksi soimaan.

Pelkään ukkosta niin että pyrin olemaan aina muualla kuin missä sen aamuisen säätiedoituksen mukaan pitäisi olla.

Pelkään aina lentämistä, koska olen lähes varma että kone tippuu varmasti silloin kuin olen kyydissä.

Pelkään sitä henkistä kipua kun menetän minulle rakkaan ihmisen. Pelkään että minua ei rakastakkaan kukaan.

Eniten minä kuitenkin pelkään päästää ihmisiä oikeasti lähelleni, sydämeeni ja pääni sisälle, pelkään seurauksia jos luottamukseni rikotaan tai minut petetään.

Olen aina ollut tässä hyvin ehdoton ja anteeksi antamaton, pystyn puhumaan vaikeatkin asiat suoraan, ja käsittelemään hankaliakin asioita, ymmärtämään erityisiä tilanteitakin, mutta en koskaan ole pystynyt antamaan anteeksi jos luottamukseni on selkäni takana petetty, tämän vuoksi on monta ystävyyttäkin loppunut lopullisesti.

Pelko on siis pelottava ja vahva tunne joka väärin ilmaistuna vaikuttaa rakkauteen ja välittämiseen, aiheuttaa epäilyksen varjoja ja peittää aitoja tunteita sekä estää läheisyyden ja intohimon ympärillesi rakentaman suojakuoren vuoksi.

On pelottavaa päästää joku täysin pääsi sisälle ja ihollesi, mutta olen päättänyt olla pelkäämättä.

Pelko nimittäin lisää negatiivisuutta,

positiivisena ja hymyilevänä olet paljon kauniimpi ja itsevarmempi.

"Kontrollin vastakohta on vapaus. Pelon vastakohta on rakkaus. 

Ja nuo vastaparit eivät mahdu samalle puolen pöytää. Myös niin, että jos kontrolloi, ei voi rakastaa, ja jos pelkää, ei voi olla vapaa. 

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, jos vaan päästäisi irti, antaisi olla?  Jos vaan luottaisi siihen, että joki virtaa? Jos vaan antaisi elämän tapahtua?"