Perhe

Perhe, arvot ja asenne

Olen pitkin vuotta haastanut itseäni, kokeillut kaikkea uutta ja koittanut katsoa maailmaa useammastakin eri vinkkelistä.

Nyt sain kutsun, johon ei voinut sanoa ei.

Pääsin kuuntelemaan musiikkijumalanpalvelusta Helluntaiseurakuntaan. Olipahan muuten mahtavia kappaleita ja tulkintoja Lavrenchuckin isolta perheeltä. Käsittämättömän taitavia ja ennenkaikkea suuri ja rakastava perhe.

Kirkko on minulle ihan tuttu paikka ja seurakunta yleensä. Onhan minulla kokemusta isosena olemisestakin ja kummilapsiakin on suuri liuta.

Olen aina kokenut kirkon jotenkin kolkoksi, karun kauniiksi, suureksi ja jollain tavalla ehkä ankeaksikin paikaksi. Kirkossa pitää olla hiljaa ja ennenkaikkea osata käyttäytyä. Usein siellä jumalanpalvelukset ovat pitkäveteisiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, et juuri vilkuile viereesi vaan istut hiljaa paikallasi, tai näin ainakin minä. Kirkossa vihitään, kastetaan ja siunataan, ei sinne juuri muuten tule mentyä.

Yksi mies lähtiessä kysyikin että "uskonko minä". Jäin miettimään että uskonhan minä, mutta pitääkö sen muka todistaa tai ääneen lausua? Täytyykö uskovaisen julistaa uskoaan tai olla avioliitossa ?

Saan jostain voimaa ja rohkeutta olla omaitseni, uskallan seistä asenteeni ja ajatusteni takana. Suhteessa olen aina luotettava. En aio erota kirkosta vaikka vihaankin vuolaita jeesustelijoita. Kai silti voin olla jollain tapaa uskovainen ?

Jos jätetään "jeesustelut ja ylistyspuheet pois" niin semmoiset havainnot tein että helluntaiseurakunnan väkeä on paljon, he ovat kuin yksi suuri perhe jossa ei ole merkitystä iällä, teoilla eikä menneisyydellä. He ovat iloisia ja rohkeita ihmisiä. Paikka on täynnä valoa ja iloa.

Jäin miettimään puheita ja suodatin ne jeesustelut pois. Huomasin että puheissa on paljon minulle tärkeitä asioita ja arvoja joista olen jo kirjoittanutkin. Esimerkiksi syntiä et voi saada anteeksi jos et synny uudelleen ja sovita sitä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden ja sen on perhe.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin perhe. Joillekin se perhe on vain omanimi ovessa, joillekin suuri seurue. Minulle se on puoliso, lapset, vanhemmat ja lähimmäiset, kaikki ketä rakastan.

Perhe on on suuri voimavara joka antaa iloa ja valoa sekä voimaa ja rohkeutta. Mitään muuta kohtaan en tunne niin suurta rakkautta kuin mitä perheeni minulle on. Perheessämme on aina tärkein asia ollut luottamus ja usko siihen että jokaisella meillä on kohtalomme, syntimme ja syymme elää elämäämme omalla tavallamme, mutta ilman luottamusta ja rakkautta se elämä ei ole elämisen arvoista, jokaisella meillä on siis lahjamme.

Huomasin muutama päivä sitten että minun lahjani on selvästi auttaa eksyneitä sieluja ja särkyneitä sydämiä, luoda toivoa ja antaa voimaa, tehdä heille kaarisilta

Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

Minä sanoin: "He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?"

Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."