Minulla ei ollut kouluaikana mitään "bestistä", olen aina ollut oman tieni kulkija ja lähelleni on ollut aina vaikeaa päästä. On minulla paljon ollut aina tuttuja, mutta hyvin vähän ystäviä.
Ajattelen jotenkin että minulla on oma "tontti" ja sille reviirille ei ole asiaa ilman minun lupaani.
Olen usein kuullut jälkikäteen että minun on ajateltu olevan kova, tarkka, ylpeä jne.. Kuitenkin ne ketkä ovat tontilleni saakka saaneet tulla ovat aina yllättyneet.
Huomaan että ero on muuttanut minua, olen alkanut uskomaan entistä enemmän itseeni ja valintoihini, olen ehkä tehnyt jonkinlaisen kasvupyrähdyksen. Uskon että tietty sisäinen kovuus minussa säilyy aina mutta osa siitä on hioutunut nyt pois, miksi ?
Ennen ajattelin aina että minun täytyy jaksaa, minun on pakko sitä ja pakko tätä...varmaan tuttua monelle muullekin.
Olen ollut aina pieni, en juuri koskaan tyytyväinen fyysisesti itseeni tai pitänyt itseäni mitenkään kauniina, naisellisena tai haluttavana. Ajatellut että kun en voi fyysisesti kilpailla kenenkään kanssa on se tehtävä muulla tavalla. Olen luonteeltani muutenkin kilpailija, ns. yksilöurheilija, en mikään joukkuepelaaja.
Olen siis kärsinyt aina huonosta itsetunnosta tietyllä tavalla, mutta kääntänyt sen jo lapsena toisinpäin, en ollut mikään prinsessa, en ollut mekkopäällä tai leikkinyt barbeilla, vaan olin "hyvä jätkä" joka vaikka veti luokkakaveria turpaan jos tuli poikien kanssa riitaa.
Ehkä tässä myös syy miksi olen ollut eron jälkeen vähän hämmentynyt kun kaksilahkeiset ovat tehneet useasti minulle ehdotuksia, että joku siis näkee minussa oikeasti jotain ?
Minua on kiusattu koulussa, niin kuin varmaan montaa muutakin. En ollut todellakaan mikään suosikki. Aina on ollut melkein enemmän miehiä ystävinä ja yksi miksi näin on on se luottamus ja rehellisyys, olen ollut usealle korvana ja olkapäänä koska he ovat voineet uskoa siihen että minulle voi luottaa asioita.
En ole ikinä välittänyt siitä millainen tausta tai menneisyys tai tilipussi kenelläkin on, olen aina valinnut ihmiset lähelleni sen perusteella että minun on hyvä olla heidän seurassaan. Tämä on taito jonka moni muukin osaa. Tiedätkö, joskus näet ihmisen vaikka kaupassa, hetken kuuntelet häntä ja ajattelet heti "tuollaisen ihmisen kanssa en tulisi toimeen hetkeäkään".
Hyvä ystävä ei ole aina samaa mieltä, hän kestää kritiikkiä ja osaa kyseenalaistaa asioita, hän kuuntelee ja tukee sinua sanoilla ja sanomattomasti kun sitä tarvitset. Häneen voit luottaa varmasti ja hänelle voi puhua kaikesta suoraan. Hänen seurassaan voit olla oma itsesi, aina.
On myös ollut muutamia ihmisiä jotka olen jättänyt taakseni, koska olen huomannut että he ovat aina halunneet vain hyötyä minusta. Jälkikäteen olenkin soimannut itseäni että miksi tuhlasin aikaa heihin.
Nämä ystävät ovat olleet tyytyväisiä yleensä niin kauan kun hyöty on ollut yksipuoleista, mutta kun on tullut kritiikkiä tai erimielisyyksiä eivät he ole pystyneet enää kommunikoimaan.
Minä kun olen sellainen että olen tottunut puhumaan ystävien kanssa kaikesta, vaikeistakin asioista ja odotan keskusteluissa yleensä vastapuolelta myös mielipidettä ja perusteluita enkä mitään lapsellista "pyh en puhu enää mitään kun olen erimieltä" tyyliä.
Hankalat ystävyyssuhteet voivat olla yhtä kuluttavia kuin huono parisuhde, ja elämä on liian lyhyt että sellaisiin kannattaa tuhlata aikaa. Lapsillenikin olen usein sanonut että ei ystäviä tarvitse olla montaa, yksikin riittää, mutta ystävistä pitää muistaa pitää huolta. "Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan".
Minulla on muutama hyvä ystävä, ovat he sitten kaukana tai lähellä, minulle on tärkeintä että molemmat tiedämme että olemme olemassa toisiamme varten. Arki on niin kuluttavaa ja hektistä että aina ei ehdi, pysty tai jaksa pitää ystäviin yhteyttä. Hyvä ystävä tietää ja ymmärtää tämänkin, mutta kun näemme taas on kuin aikaa välillämme ei olisi ollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti